Pää halkeaa, se tekee kipeää

Istun erillaan muista. Kuulen aanet kaikuvilta kaytavilta, ne jyskyttaa paassani. Juoksen ympyraa, haluan paasta itsestani irti.

Paassa jyskyttaa, musiikin basso ohimoilla. Katson linssien lapi, kaukaisuuteen. Missa olet?

Joku hengittaa niskaani, pakenen. Ala tule viereeni, huudan. Pelkaan sinua.

Sano että rakastat

Keskustelu etenee verkkaasti. Kaikki puhuvat vain hyvästä, kukaan ei kuule äänetöntä huutoani. Haluan mennä, sanoa asiani. Ei, en pysty. Otan tavarani ja lähden. En voi kuunnella tätä enää, miksi kukaan ei huomaa minua? Lähimmäisiäni he kaikki, ainakin veli niin sanoi. Vihamiehetkin ovat. Rauhoitun savun leijaillessa ylöspäin. Mies kiinnittää huomioni. Ei, ei minulla ole, vastaan. Hän katsoo hetken ja poistuu sitten.

Punaiset silmät koristavat naamaani. Heijastumia housuista, varmaan. Ei ollut. Istuin vessassa ainakin tunnin, luulin niin. Vain itkien ja miettien mennyttä, entistä elämänosaani.

Et soittele, enää mulle SÄ

Mitä tarvitaan aloille asettumiseen? Etkö osaa olla paikallaan? Olet vaeltaja, mutta älä kaikessa. "Soutaa, huopaa", sanat kertovat sinusta. Et ole se, johon tutustuin. Olet minulle täysin tuntematon kasvo ihmisvirrasta. Silti kasvo painuneena mieleen, mielikuva hatarana takaraivolla. Haluan unohtaa, haluan osata nauraa. En vain pysty. Tyydyn osaani ja vaikenen, vaikka vihaankin sinua, sinua joka muutuit. Muutit kaiken.

Tulevaisuuteen voin katsoa, mutta sinne en näe

On tullut ilta, leikit jää.

Pois päivä häviää.

Puut, linnut, kukat pihamaan

yö peittää vaipallaan.

On hyvä hetki puhtaana

taas käydä nukkumaan,

sulkea silmät toivoen

aamua huomisen.

Kellot seisahtuvat

Ahdistaa. En halua olla täällä, en osaa olla. En kuulu näihin, joukkoon. Haluan pois niin kauas kuin ikinä taksiin rahani riittävät. Jos pääsisin, istuisin viltti  ympärilläni ikkunalaudalla, katsellen kaupungin hiljaisia ääniä. Itkisin ääneti, olisin rappiolla.

Se saa minut tuntemaan

Nurkan takaa joukko poikia ryntää halaamaan minua. En tajua edes tilannetta, se vain tapahtui. Onnitteluja sateli. Kiittelin vuolaasti ja jatkoin matkaa.

Kinttupolku kiemurteli lumisella maalla. Horjahdin. Jäniksen jälkiä seuraten seisoinkin tiellä. Hän ajatteli varmasti haluavansa paeta maanrakoon. Minä vain nauroin. Oli päivä, jolloin mikään ei voinut mennä pieleen.

Tuijotin lehtiotsikkoa. Tuijotin, tuijotin. Mistä nimi oli tuttu, kuka teki elämästä helvetillisen? Halusin lukea. Halusin kirjoittaa. Painoin nimen mieleeni äidin kävellessä nauraen vastaan.

Harvoin koodaillaan

Tuijotan kattoon, ilmeettömänä. Sain keskustelun aikaan. Se ei ole minun syyni, luen. Olen kuitenkin toista mieltä. Minun tulisi ymmärtää. En vain osaa, en pysty siihen.

Kurkkua kuristaa, ahdistaa. Kuivuneet kyyneleet kiristävät silmiä. Minä muka vahva. Niin herkkä tässäkin, heikolle perustalle asetettu kasvamaan.

Ihmiset, naurakaa. Katsokaa kun itken, mutta tehkää samalla se, mikä teille on annettu tehtäväksi.

Voin olla vihainen, jos hävität avaimen

Tunne taas ottaa valtaa. Se tunne, josta pääsen helposti irti. Se tunne, kun ajattelen olevani tien varrella oleva katuvalo. Muuten niin huomaamaton, mutta pimeän tullen korvaamaton. Pidät kuitenkin enemmä muista puuhista, jään taka-alalle. Autot ajavat ohi piittaamatta, olen aivan yksin. Yksin ojan reunalla, yrittäen huutaa apua.

Kesken kylmimmän talven hän luoksemme saa

Järvenrantamökki jos voi uida sekä saunoo

Sormeni kulkevat pitkin kirjan reunaa. Nostan katsettani sormieni mukana ylemmäs. Olisi vaikeaa olla tuo tyttö. Silmissäni sumenee, en näe.

Näen taas selvästi. Ajatukset eivät kulje niin. Verhojen läpi kuultaa yön valo. Tikitys kellosta voimistuu pääni sisällä.

Jos voisin, juoksisin yläkertaan. Kirjassa nimettyyn huoneeseen. Joka avattiin laudoituksista, jossa tyttö oli saanut surmansa. Paha äitipuoli teki niin. Kuka voi hajoittaa lapsensa elämän? Tiedän, että hän rakasti lasta kuin omaansa. Vetäisin verhot ikkunaan, ja tutkisin. Kuuntelisin ääniä käytävältä, kirjoittaisin päiväkirjaan.

Hänet lahjaksi antoivat taivaasta

Remember me

Täällä ei anneta olla minä. Kukaan ei saa lupaa olla oma itsensä. Toista tönitään. Toinen haisee "kuselle". Päätä auotaan jokaisesta asiasta. Mitä tämä meininki on? Bussi kiertää tien mukaisesti, kyytiin tulee lisää väkeä. Kaikki ovat tuttuja toisille. On helppo avata suunsa. Helpompi muista sanoa, kuin vilkaista peiliin. Älähdän, en halua kuunnella dissausta. Joku heittää nimellisesti jostain jotain, ja kaikki rävähtää nauramaan. En jaksa kuunnella, mutten jaksa sanoa enää. Olenko pelkuri? Kuinka kauan tämä jatkuu?

Suljen korvani ääniltä. Toivon olevani jo perillä. Haluan päästä tilanteesta pois, alkaa ahdistamaan.

Voidaan hetki olla kuninkaita

Kaukaa kantautuvat äänet

En ole ajantasalla. Näin pahaa unta, kuinka se olisikin voinut olla totta? Luulin sen olevan. Olin saarella. Hukkuneita oli paljon, pelastimme, etsimme heitä. Vähän kuin tsunamissa. Jouduin uida etsien heitä, vedessä ei saanut olla kauaa. Kiersin laituria portaille ja ylös. Äiti sanoi älä mene, tule rannasta. Olin sanomassa, että pääsen täältäkin. Siinä samassa minut vietiin, joku veti minut syvälle pohjaan. Ei ollut paluuta. Heräsin haukkoen henkeä, tuntui, että veden paine vieläkin kuristi kurkustani.

Liittolaisia toisillemme

Ei sitä aina osaa arvostaa kaikkea omaa. Ei välttämättä sitä kaikkea tavaraa, mitä huoneiden nurkissa on. Moni niihin pakenee, mutta toiset vain ylistävät itseään. En tunne kuuluvani kumpaankaan. Ne ovat vain hetkellisiä mietteitä, jotka pakenevat korvistani ulos. Kuinka tärkeä on olla lähellä? Olen jo miettinyt tätä 10 minuuttia, enkä saa vastausta. Pienelle äiti on se tärkein, isompana äiti on tyhmä. Murrosiässä äitiä ei tarvita ja aikuisena äiti huolehtii liikaa. Vanhempana äiti on taas tärkein ihminen elämässään. Tuntuu kuin itse eläisin jo vanhuutta. Äiti on tärkeä.

Olen myös miettinyt, kuinka tiedän olevani hyvä isosisko? Esimerkillinen. En osaa sitä olla, mutta yritän. En kuitenkaan ole aina sitä mitä haluaisin. Ei se haittaa, olen näin täydellinen, ainakin äidin silmissä.

Kaunis, rietas, onnellinen

Kritisointia ja täyttä paskaa niskaan

On aivan pakko vielä nostaa pinnalle ehkä jo unohdettu, mutta omassa mielessä pyörivä. En osaa kuvailla tunnettani kuunnellessa sanoja, laulua ja kaikkea. Ajatuksissani pidin siitä jo ensimmäisellä kerralla, ja tulin vain hurmioituneemmaksi kuunnellessa sitä lisää. Huikea jätkä ikäisekseen, ja miksi ei muutenkin?

Salaa vihaan heitä jotka oikeasti haukkuvat ja kritisoivat. Tekisivät itse, menisivät ja laulaisivat julkiseen levikkiin. Onko tarkoitettu, että Robin laulaa +20-vuotiaille? Vai sittenkin vain omaikäisilleen? En osaa ajatella enään. Sanat kaikuvat mielessäni. Puolustuslauseeni. Kaikki mitä olen puhunut. Selvä linjani meinaa häilyä, yritän piiloutua. Vieressäni joku valehtelee. En siedä sitä. Yritän avata suuni, mutta painankin sen tiukasti kiinni, olen aivan hiljaa, kuin olisin piilossa.

Silmiäni usko en

En voi ymmärtää. Mikä valtio tämä on? Ikkunasta heijastuu oma kuvani, neljällä silmällä. En näe ulos, vaikkei kyyneleet peitäkkään silmiäni. Ei, olen vain pettynyt. Asia vain lykkääntyy. Ei ole enää tiistai. Odotan nyt perjantaita. Jonka en usko tulevan ikinä, se taitaa tulla vasta joskus, vuosien päästä. Siltä ainakin tuntuu. Joillain aika juoksee, juoksisipa täälläkin. Yritän saada siitä kiinni, lähden perään. Kädet ojossa yritän saada käteeni sen, mitä en usko tavoittavani.

Onko mitään kauniimpaa

Kuuntelen. En osaa keskustella ihmisen kanssa. Puhuu omista ongelmistaan. Mielessäni pyörivät vain muut ajatukset. En jaksa kiinnostua puheista, toinen on myös kaverini. En halua kuunnella. Päätän keskustelun lauseella, jota ei voi jatkaa. En jaksa ymmärtää, en tunne ihmistä vieressäni.

Asia saisi nyt mennä, kauas pois. Tuon näkyvän pellon taakse, kauas metsään.

I only miss you

Olin hetki sitten vielä syvällä sisimmässäni. Odotin kauan. Nyt, kaikki purkautuu, kaikki menee sekaisin. Maisemat vaihtuvat oikealla puolellani, näen vain valkoista, iloista.

Uutiset olivat mitä parhaimpia. Ajatuksissani haluaisin jo tänään, muttei toiveet toteutunut, mutta vielä parempaa on näköjään luvassa.

Joki kiemurtelee tien vieressä, ladon seinä on huurteisen punainen. Biisi saa temmattua mukaan, tämä fiilis!

Olen niin iloinen, etten voi sanoin kuvailla mielessäni pyöriviä ajatuksia. "Ei kenelläkään oo niin hauskaa ku mulla, ei maailmanloppu taidakkaa tulla." 3 yötä, viikonloppuvapaa, ja mikä paras: TJ6!

Vihaan Matin joidenkin biisien sanoja, mutta nyt häntä matkien: se on T, se on I, se on I, se on S, se on T, se on A, se on I, näytän sentterii! Ehkä taidankin pitää Matista? Kertomatta sitä kuitenkaan kenellekkään. Vaikka joku lukeekin sen tästä, ajatukseni. Nyt.

Koutsi hoitaa mihin vaan diiliin

Nyt lähdettiin. Olen odottanut tätä jo tunnin. Äiti vie minut ja jään kyydistä. Jäällä olen kuin kotona. Ainoana tyttönä. Höntsätään, kaikki huolet unohtuvat. Annan vain mennä, teen mitä huvittaa.

Pyörähdän, syötän. En kuitenkaan uskalla täysin, ainoana keskellä poikien on vaikea näyttää taitonsa. Vajaat taidot. En osaa, mutta yritän. Entä jos epäonnistun? Kehittämisen tarpeita on, huomaan myös lapaan tarvittavat uudet erkat. Yleensä jätän sen muille, mutta haluan tehdä sen itse. Laji jossa haluan kehittyä, haluan osata, näyttää pojillekkin että osaan. Päästä piireihin.

Puhelin soi. Puhuin niin kauan, että ajatus on jo katkennut. Ehkä menen vain nukkumaan.

Kiiltokuva saa nyt revetä

Luin jo sata sivua, enempää en jaksa. Silmät pomppivat riviltä toiselle jaksamatta keskittyä. Kirjassa puhutaan asiaa, vaikka olen lukenut sen ennenkin. Silloin vain itkin. Tunnistan kuin itseni kirjoitettuna kirjaan, vaikken ole osa novellia. Toinen kirjoittaa toista, ja toinen toisesta tärkeästä asiasta.

Kuuntelin tänään myös tarkasti. Jouduin lähtemään yksin. En saanut seuraa, vauvan ja äidin vain. En ikäistäni. En ehkä edes halunnut, ei enää kiinnosta.

Sanat kuitenkin saavuttivat minut. Eteisessä yksin en voinut muutakaan. Lapset juoksentelivat edessäni, katsoivat läpi. Hän puhui kummasti, hämmästyin. Ajankohtaiset asiat piirittävät, miten en tiennyt?

6 viestiä, 3 puhelua. Yhteenkään en taas vastannut. Haluaisin soittaa, puhua. En pysty, muut ei salli sitä. Viestin kirjoittaminen tuntuisi tähän hetkeen hyvältä, mutta sitäkään en pysty. Rajallinen saldo estää sen. Olen ulalla, vaikka haluaisin paeta. Savu peittää kasvoni taakseen, jään vain häilyvänä mieleen. En selvästi, en ehkä ollenkaan.

Jossain joku sua muistaa, selkään taputtaa

Ikävä raastaa, pakko ryteä kaiken läpi taas pää pystyssä. En voi kumartua, tai kompastun. Olin alkamassa nukkumaan. Niin ei käynyt, ajatukset olivat muualla. Kirjoitin kalenteriin, kirjoitin sen puhki. Niin ettei ollut enään mitään sanottavaa. Vain sinä mielessä.

Sinun ahdistuksesi kohtaa myös minut. Se kohtaa rintani pistävänä kipuna. En halua ajatella, ettei sinulla ole kaikki hyvin. Haluan vain tulla ja hakea pois, viedä piiloon.

Joku luuli, että olet seuraava. Sanoin ettet ole. Et ole sellainen. Et ole kuin muut, siksi kai rakastuin. Tiesin heti, että se olet sinä.

Sä et tiiäkkään kuinka arvostan

Sovinto, joka oli täydellinen. Mieli kiittää, eikä enään haittaa. Ei mikään paina.

Vatsan ääntely havahduttaa, olen sittenkin nälkäinen. Luulin etten olisi ollut. Minusta tulee toisen lapsen kummi. Jos tämä lapsi pääsee tänne. Ehkä kolmannenkin, sitä en tiedä. Suuntaan jos toiseenkin tulevat vihjailut. Ei ne ehkä ole tosia.

En saisin viel kerran kii

Luulin että kaikki jatkuu, olisivat loputtomiin. Kuitenkaan niin ei ollut, on hienoa omistaa äiti. En tehnyt päätöstäni, vaikka ajattelin niin. En sittenkään halunnut. Nuori mieli muuttuu, ei kestä paikallaan.

Kohta juna tuuttaa, ja nytkähtää liikkeelle. Se pysähtyy keskelle ihmisten luomia verkostoja, jossa joku tupakoi. Matka jatkuu  bussilla, sinne minne kukaan ei halua, kauas muista, kauas pois. Ei kenenkään ulottuville, viidenteen ulottuvuuteen. Sillä ei ole taivasta, ei peltoja eikä merta. Siellä ei ole mitään.

Haavekuvat kaatuvat, vaikken odottanutkaan mitään. Landea se on.

Kun mikään ei tunnu miltään

Yritin. Tein kaikkeni, puhuin ja viestittelin. En saanut hyväksyntää. En mistään. Tunnen olevani ulkopuolella. Kaukana kaikesta. Katkeroitunut mieli haluaa nyt ottaa vatlaa, näyttää kaikille. En ole enää oma itseni, esitän muuta kuin olen.

Luulin, huomioi, luulin, että olisi oma päätökseni. Sain aluksi hyväksynnän OMALLE PÄÄTÖKSELLENI, mutta sitten alkoi aika, jolloin mietin liikaa muita.Toinen pettyy, ei puhu. Okei, olen sitten itsekin hiljaa. Perun päätökseni muiden takia. En halua hajottaa välejä, siksi pakenen. Vaikka tuntuu, etten voi elää näinkään.

Rakas Äiti

"En ole onnistunut säilyttämään luottamustasi, uskoa sanojasi. En vain enää pysty esittämään, en. Teot kertovat toista, mitä oikeasti olen. Tunteiden ja asioiden purkaminen on vaikeaa, koska tiedän pettäväni sinut. Ei ole ollut kasvatuksesta, olet ollut hyvä äiti. Paras.

Kirjeen kirjoittaminen tuntuu nöyrältä, kyyneleet sumentavat silmät. Rakastat niin paljon meitä lapsiasi. Halusit pitää meidät kaidalla tiellä, kasvattaa kokemuksiesi perusteella. Omakohtaisesti voin sanoa, etten tarpeeksi kuunnellut. En osannut täyttää toiveitasi, koska minua ei enää kiinnostanut. Olin se, joka epäonnistui. Toivon kuitenkin, että ymmärrät. Olet aina ollut rakas, ja sitä tulet aina olemaan.

En halua, että luullaan päätöksen tulleen muualta, ei, ei se mennyt niin. Tein sen itse. Omakohtainen uskominen ja luotto ei vain riittäneet. Asiat jotka tuntuvat itsestä hyviltä, miksi jättäisin ne pois?

En tee tätä siksi, että osoittaisin mieltäni jostakin. En kanna kaunaa mistään. Tukesi avulla kasvatus on kasvattanut kyllä ihmisenä. En ole kokenut jääväni mistään paitsi, vaikka kasvatitte minut sellaiseksi kuin olin. Toivon etten antaisi pienimmäiselle mallia, haluan hänen tekeväni oman päätöksensä.

Nyt vei maailma, mutta olen silti lapsesi. Toivon, että jaksaisit silti kantaa huolta minusta, niin kuin isommasta siskostanikin. Välittäisit päätöksistämme huolimatta. Äiti älä jätä♥"

..taidan juuri pettää muut, mutten voi kun itkeä. Ajatuksissa kaikki oli selvää, mutta ei enää. Kuvittelin että kaikki menisi hyvin, saisin ilmoitettua asiani. En kuitenkaan pysty, sisäinen ääni kieltää sen. Pintaan nousee pelko muiden reagoinnista. Entä jos minulle käykin huonosti? Kuka minua silloin auttaa?

Sinulla on sitkeä sydän joka lyö

Olen taas, olen aivan hiljaa. Päässä soi monet laulut, töissä kuunnellut. Parit päivät vierivät silmieni ohitse nauhana, jota en halua katkaista.

Haikea olo täyttää sydämeni, sieluun asti sattuu. Monet viikot näkemättä, vain Telefinlandin ja Soneran yhteistyön varassa. En kestä, enkä haluakkaan. Haluan vain nukahtaa uudelleen syliin ja tuntea ruumiin lämpö. En halua olla yksin, vaikka tiedän etten ole. Parempi puolisko on vain leikkimässä pian sotaa. En halua, en en en!

Tulevaisuuteen katsoen, se on pian ohi. Ennemmin alta pois, kun jääden jalkojen alle vellomaan.Yhteinen tulevaisuus, se on pian kokonaan tässä, ilman inttiä :)

Saa kylmänkin raudan hehkumaan

Istun pimeässä huoneessa. Sormia paleltaa. Ehkä vähän pelottaakin. En kuitenkaan anna pelolle valtaa. Yksin lähes tuntemattomalla alueella, toisen kotona. Osaan olla kiltisti, en herätä naapureita. Vain tietokone ja television musiikki vallitsee minut. Pitäisi kai olla jo nukkumassa, mutta en malta. Aamulla pikaisesti laittaudun, ja lähden töihin. Tiedän kaiken, mitä täällä on tapahtunut. Entä jos pahoinpitelijä tulee takaisin? Lupaan olla avaamatta ovea, enkä sitä myös avaa. En uskaltaisi.

Oot liian kaunis häpeemään

"Voi Aaron", Heather sanoi hellästi, "minähän rakastan sinua."

He olivat hetken aivan hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän rakkautensa olis syventynyt ja noussut aivan uudelle tasolle.
"Mennäänkö tapaamaan Rouva Greeniä?"
Aaron nyökkäsi väsyneesti.
"Mennäänkö kuitenkin etsimään Jeffrey? Kerro hänelle, että aiot selvittää asiat. Ja voit sanoa, miten pahoillasi olet."
"Hän ei ikinä anna anteeksi, että löin häntä."
"Tietysti antaa, Aaron!"
Mutta Aaron pudisti päätään katkerana. "Minä en ole koskaan antanut anteeksi isälleni."
(Francine Pascal, Sweet Valley High, Kaikki pelissä)