Pää halkeaa, se tekee kipeää

Istun erillaan muista. Kuulen aanet kaikuvilta kaytavilta, ne jyskyttaa paassani. Juoksen ympyraa, haluan paasta itsestani irti.

Paassa jyskyttaa, musiikin basso ohimoilla. Katson linssien lapi, kaukaisuuteen. Missa olet?

Joku hengittaa niskaani, pakenen. Ala tule viereeni, huudan. Pelkaan sinua.

Sano että rakastat

Keskustelu etenee verkkaasti. Kaikki puhuvat vain hyvästä, kukaan ei kuule äänetöntä huutoani. Haluan mennä, sanoa asiani. Ei, en pysty. Otan tavarani ja lähden. En voi kuunnella tätä enää, miksi kukaan ei huomaa minua? Lähimmäisiäni he kaikki, ainakin veli niin sanoi. Vihamiehetkin ovat. Rauhoitun savun leijaillessa ylöspäin. Mies kiinnittää huomioni. Ei, ei minulla ole, vastaan. Hän katsoo hetken ja poistuu sitten.

Punaiset silmät koristavat naamaani. Heijastumia housuista, varmaan. Ei ollut. Istuin vessassa ainakin tunnin, luulin niin. Vain itkien ja miettien mennyttä, entistä elämänosaani.

Et soittele, enää mulle SÄ

Mitä tarvitaan aloille asettumiseen? Etkö osaa olla paikallaan? Olet vaeltaja, mutta älä kaikessa. "Soutaa, huopaa", sanat kertovat sinusta. Et ole se, johon tutustuin. Olet minulle täysin tuntematon kasvo ihmisvirrasta. Silti kasvo painuneena mieleen, mielikuva hatarana takaraivolla. Haluan unohtaa, haluan osata nauraa. En vain pysty. Tyydyn osaani ja vaikenen, vaikka vihaankin sinua, sinua joka muutuit. Muutit kaiken.

Tulevaisuuteen voin katsoa, mutta sinne en näe

On tullut ilta, leikit jää.

Pois päivä häviää.

Puut, linnut, kukat pihamaan

yö peittää vaipallaan.

On hyvä hetki puhtaana

taas käydä nukkumaan,

sulkea silmät toivoen

aamua huomisen.

Kellot seisahtuvat

Ahdistaa. En halua olla täällä, en osaa olla. En kuulu näihin, joukkoon. Haluan pois niin kauas kuin ikinä taksiin rahani riittävät. Jos pääsisin, istuisin viltti  ympärilläni ikkunalaudalla, katsellen kaupungin hiljaisia ääniä. Itkisin ääneti, olisin rappiolla.

Se saa minut tuntemaan

Nurkan takaa joukko poikia ryntää halaamaan minua. En tajua edes tilannetta, se vain tapahtui. Onnitteluja sateli. Kiittelin vuolaasti ja jatkoin matkaa.

Kinttupolku kiemurteli lumisella maalla. Horjahdin. Jäniksen jälkiä seuraten seisoinkin tiellä. Hän ajatteli varmasti haluavansa paeta maanrakoon. Minä vain nauroin. Oli päivä, jolloin mikään ei voinut mennä pieleen.

Tuijotin lehtiotsikkoa. Tuijotin, tuijotin. Mistä nimi oli tuttu, kuka teki elämästä helvetillisen? Halusin lukea. Halusin kirjoittaa. Painoin nimen mieleeni äidin kävellessä nauraen vastaan.

Harvoin koodaillaan

Tuijotan kattoon, ilmeettömänä. Sain keskustelun aikaan. Se ei ole minun syyni, luen. Olen kuitenkin toista mieltä. Minun tulisi ymmärtää. En vain osaa, en pysty siihen.

Kurkkua kuristaa, ahdistaa. Kuivuneet kyyneleet kiristävät silmiä. Minä muka vahva. Niin herkkä tässäkin, heikolle perustalle asetettu kasvamaan.

Ihmiset, naurakaa. Katsokaa kun itken, mutta tehkää samalla se, mikä teille on annettu tehtäväksi.

Voin olla vihainen, jos hävität avaimen

Tunne taas ottaa valtaa. Se tunne, josta pääsen helposti irti. Se tunne, kun ajattelen olevani tien varrella oleva katuvalo. Muuten niin huomaamaton, mutta pimeän tullen korvaamaton. Pidät kuitenkin enemmä muista puuhista, jään taka-alalle. Autot ajavat ohi piittaamatta, olen aivan yksin. Yksin ojan reunalla, yrittäen huutaa apua.