Luin jo sata sivua, enempää en jaksa. Silmät pomppivat riviltä toiselle jaksamatta keskittyä. Kirjassa puhutaan asiaa, vaikka olen lukenut sen ennenkin. Silloin vain itkin. Tunnistan kuin itseni kirjoitettuna kirjaan, vaikken ole osa novellia. Toinen kirjoittaa toista, ja toinen toisesta tärkeästä asiasta.
Kuuntelin tänään myös tarkasti. Jouduin lähtemään yksin. En saanut seuraa, vauvan ja äidin vain. En ikäistäni. En ehkä edes halunnut, ei enää kiinnosta.
Sanat kuitenkin saavuttivat minut. Eteisessä yksin en voinut muutakaan. Lapset juoksentelivat edessäni, katsoivat läpi. Hän puhui kummasti, hämmästyin. Ajankohtaiset asiat piirittävät, miten en tiennyt?
6 viestiä, 3 puhelua. Yhteenkään en taas vastannut. Haluaisin soittaa, puhua. En pysty, muut ei salli sitä. Viestin kirjoittaminen tuntuisi tähän hetkeen hyvältä, mutta sitäkään en pysty. Rajallinen saldo estää sen. Olen ulalla, vaikka haluaisin paeta. Savu peittää kasvoni taakseen, jään vain häilyvänä mieleen. En selvästi, en ehkä ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti