Herrasmiehet käyttää hattuu

Istun autossa. Musiikki tulvii korviini ja nenään pistävä haju laittaa irvistämään. Olemme matkalla juhliin, kihlajaisiin. Olen ylpeä sisarestani, hän on prinsessa. En tiedä, mutta silti haluaisin olla kuin hän. Olen ollut jo pitkään hiljaa, mutta nyt haluankin fiilikseen. Haluan olla kuin he, edes tämän automatkan verran.

Hukkuisin huokauksiin

Kuvittelen istuvani bussissa, matkalla tulevaisuuteen. Jostakin kantautuu vanhan viinan, sekä voimakkaan parfyymin haju. Tekisi mieli heittäytyä lapseksi, pitää nenästä kiinnni. Katsahdan taakseni nopeasti, vanha mummo huoppuu juovuksissaan. Toivon ettei hän huomannut, ettei kukaan olisi nähnyt.

Jollain tavalla koen, että moni asia lähentyy minua. Vaikka juoksen, kaikki ovat kiinni minussa. Lopulta olen keskellä pimeyttä tien laidassa. Sumu peittää viimeisetkin näkymät maisemasta, minut saarretaan ja ikävät asiat pulpahtavat mieleeni. Ne asiat, jotka annan ajan kanssa muotoutua, myös ne asiat joita en haluaisi muistaa.

Kuitenkaan päätöksen aika ei ole nyt, tuntuu ettei koskaan. En halua valita kahden vaiheilta, en halua rikkoa luottamusta.

Kuinka sait mut tuntemaan

Täysin tavoittamattomissa koko päivän. Kukaan ei ole saanut minua puhelimen päästä kiinni. Kuitenkin tartun luuriini, ja soitan. On pakko kuulla rakkaimman ääni, hänen, jota on kova ikävä. "Soitellaan huomenna" kajahtaa lopulta, vaikka olisin vielä hetken halunnut puhua. Jään silti hymyilemää, niin hyvälle tuulelle kaikki minut sai.

Välillä tuntuu ettei kaikki oikeasti voi olla totta, mutta vaikka kuinka nipistelen itseni mustelmille, kaikki on totta! Olen oikeasti saanut sen mitä olen halunnut, hänet. Suon päivässä monet ajatukset, ja siksi onkin totta, että jos laittaisin euron säästöpossuuni joka kerta kun ajattelen häntä, olisin pian miljonääri.

Toisinaan tulee kuitenkin tunne, että itseä vedetään kahteen suuntaan. Tuntuu etten saa olla sitä, mitä haluan, mutta omalla tavallani. Asia ei koske oikeasti muita (eikä punaisia housuja :D), ja todellisuudessa päätän kaikesta itse. Säännöt ovat kuitenkin säännöt, jolloin on valittava kahden vaiheilta. Toisaalta kyllä tiedän tieni, mutta silti annan ajan kulua, sattuman johdattaa sinne, minne minun tieni vevä on.

Maasta maahan, maassa maan tavalla

Taas on ilta, eikä väsytä. Laskin juuri neulomukseni käsistä, ja asetuin pitkäkseen. Niin pienet ovat sukat joita teen. Lopulta pieni prinssi tai prinsessa saa ne omistaa. Lapaset pienelle ovat jo odottamassa, kuinka innostuinkaan taas tekemään. Ajatukset ovat siinä, että aika voisi juosta, elokuuhun. Niin ihana silloin ottaa pieni syliin. Paljonko lapsia rakastankaan, vaikkei omia olekaan?

Selaan kuvastoa, ja katseeni pysähtyy jälleen housuihin, joihin ihastuin. Muualta en ole saanut niihin hyväksyntää, mutta ne haluaisin. Punaista minulla on ollut ennenkin.

Tuntuu että kuuntelen liikaa muiden mielipiteitä. Vaikka itse valitsen kaiken mitä teen tai ylleni puen, silti kuuntelen jollakin tapaa muita. En uskalla tehdä täysin omia päätöksiä, koska pelkään mitä muut ajattelevat tai sanovat. Entä jos muut haukkuvatkin kaiken?

Olen ollut tässä jo kauan, miettinyt tätä. Päätynyt siihen, että nyt on aika ottaa askel eteenpäin, olla piittaamatta muista ja muiden mielipiteistä. Se mitä haluan olla, ja miten haluan pukeutua on täysin oma valintani, ja tästä lähtien päätän myös tukea ajatuksiani, ja tehdä ne valinnat, joita itse haluan. En enää halua kuunnella korviini kantautuvia mielipiteitä, niitä, kun joidenkin makuun eivät sisälly esimerkiksi punaiset housut, joista taas itse pidän.

Oi kuinka voisinkaan sua - kiittää

Annan ajatusteni juosta paperille. Päätä jyskyttää, on voimaton olo. Joku huutaa minua. Voisin alkaa nukkumaan, nukkua ja nukkua, niin pitkälle, että olisi jo uusivuosi.

Ajattelin vielä eilen, että kuviot olisivat selkeät. Tietenkin lähtisin läheisimpieni kanssa viettämään viimeistä vuoden päivää parinsadan kilometrin päähän.

Kuinka ollakkaan, elämä ei mene kuin haluaa. Ei tainnut mennä tämäkään putkeen. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä tulevaisuus tuo, vaikka haluaisinkin olla se lintu, joka lentelee päättömästi sinne minne sillähetkellä haluaa.

Voidaan hetki olla kuninkaita

Avaan silmät, ja tuijotan eteeni. Illan valvominen kostautuu nyt väsymyksenä. Silti nousen ja tassuttelen keittiöön. Matkalla on pakko vilkaista peiliin, joka pistää väkisinkin hymyilemään. Minä, jonka muut näkee yleensä jollakin tavalla laitettuna, näytän mörrimöykyltä. Hiukset sojottavat joka suuntaan, eikä vaatteitakaan ole kyllin paljoa. Jatkan matkaani, vaikken tiedä minne olen menossa.

Tajuan sentään katsoa puhelinta, edellisenä iltana näköjään tullut pari puhelua, ja viesti. Luen viestin tajuamatta siitä oikein mitään, ja vaivun takaisin uneen lämpöisen peiton alle.

Onko mitään kauniimpaa kuin luvata elämänsä

Kuuntelen musiikkia, olin taas menossa nukkumaan. Uni vain ei tule, korviin kantautuvat sanat juoksevat pääni läpi ulos. Yritän olla ajattelematta ja nukahtaa. Ulkona tuulee, myrskyää, pelottaa. Mietin itseni puun latvaan, ja pieni ääni sisälläni houkuttelisi kokeilemaan ajatusta. Raskas paino laskeutuu taas päälleni, on vaikea hengittää.

Puhelimesta soi nyt Arttu Wiskari, ja tähän on hyvä nukahtaa, ajattelen. Kuitenkin olen vielä tässä, ajatusten harhauttamana ja silmien painoa kantaen. Vannon aina pääseväni sataan lampaaseen, mutta niiden loikkimista ei jaksakkaan katsella, ja mielummin nukahtaa toivoen, että lampaat veisivät minut sinne, jossa haluaisin nyt olla.