Täysin tavoittamattomissa koko päivän. Kukaan ei ole saanut minua puhelimen päästä kiinni. Kuitenkin tartun luuriini, ja soitan. On pakko kuulla rakkaimman ääni, hänen, jota on kova ikävä. "Soitellaan huomenna" kajahtaa lopulta, vaikka olisin vielä hetken halunnut puhua. Jään silti hymyilemää, niin hyvälle tuulelle kaikki minut sai.
Välillä tuntuu ettei kaikki oikeasti voi olla totta, mutta vaikka kuinka nipistelen itseni mustelmille, kaikki on totta! Olen oikeasti saanut sen mitä olen halunnut, hänet. Suon päivässä monet ajatukset, ja siksi onkin totta, että jos laittaisin euron säästöpossuuni joka kerta kun ajattelen häntä, olisin pian miljonääri.
Toisinaan tulee kuitenkin tunne, että itseä vedetään kahteen suuntaan. Tuntuu etten saa olla sitä, mitä haluan, mutta omalla tavallani. Asia ei koske oikeasti muita (eikä punaisia housuja :D), ja todellisuudessa päätän kaikesta itse. Säännöt ovat kuitenkin säännöt, jolloin on valittava kahden vaiheilta. Toisaalta kyllä tiedän tieni, mutta silti annan ajan kulua, sattuman johdattaa sinne, minne minun tieni vevä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti